Seuraava seikkailu: Kun adaptaatio päihittää alkuperäistekson (???)

 Tähän mennessä käsittelemistäni sarjoista molemmat ovat olleet minulle enemmän tai vähemmän nostalgisia. Sherlock Koira on merkittävä osa varhaisnuoruuteni ikävuosia, ainakin kahdennettatoista ikävuottani. Maailman ympäri 80 päivässä oli sarja, joka tuli omina elinvuosinani vain kerran televisiosta. Silti se on yksi rakkaimmista lastenohjelmista, joita muistan katsoneeni. Seuraava sarja kuitenkaan ei sisällä samanlaista nostalgia-arvoa, päin vastoin. 

En ole kertaakaan nähnyt sitä alusta loppuun.

Palataanpa jälleen kerran ajassa takaisin päin, tosin ei kovin kauas. Sen sijaan niinkin läheiseen vuoteen kuin 2019. Kesälomalla päätin sivistää itseäni ja lukea Alexander Dumasin kirjallisuuden klassikon: Kolme Muskettisoturia. Niinpä luin sen. Enkä erityisemmin pitänyt siitä. Kirjan mielenkiintoisin puoli oli historiallinen asetelma. 1600-luvun Ranska oli varsin villiä aikaa. Juonikin toimi, toki koko tiiliskivi koostui  useista erillisistä juonikaarista, jotka toiset kiinnostivat enemmän kuin toiset. Mielenkiintoisia olivat myös jotkin sivuhahmot, kuten kuingatar Anna Itävaltalainen sekä Buckinghamin herttua. Kaiken kaikkiaan suurin ongelma olivat sen päähenkilöt. Henkilökohtaisesti koen, että mikäli hahmot eivät ole mielenkiintoisia, sarjakaan ei luultavasti kiinnosta minua. Muskettisoturien tapauksessa ainakin kävi näin. Käydäänpä hahmot läpi. On d'Artgnan, tuo iki-ihana herrasmies ja oikea Gary Stun perikuva ajalta kauan ennen Kiritoa ja Teräsmiestä. Paitsi että nimeäisin kirjan d'Artagnanin yhdeksi epäherrasmiesmäisimmistä herrasmiehistä. Hän on vihainen, hän on aggressiivinen, hän toimii toistuvasti itsekkäästi, hän huijaa viattomia sivuhahmoja säälimättä, mikäli se edistää juonen etenemistä ja "korkeampaa hyvää". Kirjan aikana esitellään peräti kolme potentiaalista love interest -hahmoa täydelliselle protagonistin perikuvallemme, ja päähenkilömme katsoo, että hänellä on täysi oikeus olla empivä ja päättämätön, koska hänen todellinen rakkautensa on kuitenkin ihana Constance Bonacieux. Argh. Sitten on Porthos, pröystäilevä ja itsekeskeinen. Piste. Hänellä on salasuhde naimisissa olevan aatelisnaisen kanssa. Rahojen takia. Ja tässä kuulemma ei ole mitään outoa, sillä se nyt oli aikansa tapa. Terveisin Alexandre Dumas. Sitten on Athos, tuo misogyyninen edgelord. Hän on niin synkkä harvasanainen, ja kaiken kaikkiaan tympeä, mutta oi, katsokaa miten traaginen taustatarina hänellä on, miten synkkää ja siistiä ja kaikin puolin diippiä. Aramis, kolmikon flirttaileva hurmuripappiopiskelijamuskettisoturi, on yllättävä kyllä päähenkilökaartista suosikkini. Hän sentään onnistuu olemaan tiedettävästi uskollisempi parisuhteessa kuin keskushenkilömme d'Artagnan. Lisäksi hänen empimisensä papin ja muskettisoturin uran välillä on oikeasti mielenkiintoista seurattavaa. 

Vaan miten tämä kirja liittyy mitenkään blogiini ja seuraavaan katsottavaan sarjaan? Paljonkin. Nimittäin, Kolme muskettisoturia on kuitenkin monesti adaptoitu opus. On Disneyn Mikki Hiiren ja kumppaneiden sekoiluja, Smurffi-jaksoa ja himpura, jopa Turtles-jakso (joka sentään onnistuu saamaan päähenkilöiden lukumäärän oikeaksi). Osa näistä on parempia, osa huonompia, mutta käsittääkseni yksikään näistä ei ole oikea adaptaatio (tai no, Turtles-jaksosta en ole varma, en ole muistaakseni nähnyt, mutta epäilen). Ne yksinkertaisesti ottavat muskettisoturien konseptin, poistavat musketit ja tekevät niistä miekkasankareita. Juonesta tai edes hahmoista ei yleensä ole jäljellä mitään. Ja sekös minua harmittaa. Asia on kuitenkin niin, että Dumasin klassikossa on ainekset loistavalle kirjalle. Lähinnä päähenkilöt kaipaisivat hiomista. Ja ei, vuoden 2011 elokuva ei ole hyvä adaptaatio. Sen viihdearvo tuli minulle lähinnä siitä, miten hauskaa sitä oli kritisoida. Orlando Bloom -parka, Legolaksesta b-luokan elokuvapahikseksi wanna-be-elvis -kampauksella...

Syksy 2019, lukion alku. Lukion äidinkielen kirjaa selatessa silmiini sattui osumaan värikäs DVD-kansikuva ja kuvateksti, jossa selostetaan Kolmen muskettisoturin koiramaisesta adaptaatiosta nimeltä Kolme muskettikoiraa. Silloin se ei kiinnittänyt huomiotani sen erityisemmin. Myöhemmin selasin ajan kuluksi Googlesta tietoa Maailman ympäri 80 -päivässä sarjasta ja ylipäänsä BRB-studiosta (tai jotain sen suuntaista, yksityiskohdat ovat hämärät). Silloin törmäsin nimeen "Kolme muskettikoiraa" uudestaan. Kyseessä olikin BRB:n sarja! Mielenkiintoni nousi heti. Ja niin onnistuin kaivelemaan YouTuben syövereistä koko sarjan suomidubilla (jaksoissa näytti muistaakseni olevan vieläpä BRB:n myöntämä käyttölupa). Niin katsoin kaksi ensimmäistä jaksoa MTV:n dubeilla. Mitä ihmettä. Adaptaatio oli loistava. Jaksot olivat uskollisia kirjalle, mutta korjasivat niiden suurimman ongelman: d'Artagnanin. Koiramainen d'Artagnan onnistuu olemaan yhä sama äkkipikainen ja harkitsematon kaveri, mutta hänestä ollaan tehty enemmän lapsenomainen ja sympaattinen. Loistavaa, loistavaa! Nautin hyvin paljon kahdesta ensimmäisestä jaksosta. Sitten kolmas jakso olikin jo poistettu YouTubesta, samoin koko sarja myöhemmin. (Tarkemmin ajateltuna käyttökuvat oltiin taittu myöntää vain musiikeille.) Niin katselu jäi sikseen. Myöhemmin sarjasta tuli DVD-julkaisu, joka löysi lopulta tiensä meille. Nyt, pitkän odottelun jälkeen, tarina jatkuu.

Koska kaksi ensimmäistä jaksoa olivat niin uskollisia kirjalle, mutta parantelivat sitä, olen utelias näkemään, kuinka pitkälle BRB onnistuu jatkamaan samaan malliin. Kuinka tehdä lastenohjelma adaptaatio kirjasta, joka ei todellakaan ole lastenkirja? Aikaisemman kokemuksen perusteella olen kuitenkin luottavainen. BRB on onnistunut ennenkin. Jos Phileas Foggin seikkailut maailman ympäri sujuivat niin mallikkaasti eläinhahmoilla, miksei sitten 1600-luvun väkivaltaisten sotilaidenkin?

Siispä matka alkaa.